Keskustelu koulujen ja päiväkotien eriytymisestä ja alueellisesta segregaatiosta on jatkunut tällä viikolla Helsingin kaupunginvaltuustossa ja Ylen julkaiseman päiväkotien S2-oppijoiden määrää tarkastelevan jutun myötä.

Keskustelu eriytymisen torjumisesta on todella tärkeää ja tervetullutta. SDP on ajanut yhdenvertaisuuden vahvistamista asuinalueiden välillä jo kauan. Julkinen keskustelu on kuitenkin osin pielessä, sillä siinä menevät sekaisin ilmiöiden juurisyyt ja keinojen vaikuttavuus.

Haluan painottaa: Yksikään koulu tai päiväkoti ei ole muita huonompi siksi, että siellä olevat lapset ovat vieraskielisiä. Vieraskielisyys ei ole menestyksen tai sen puutteen mittari. Helsingissä kaikki koulut ovat hyviä kouluja ja se on meidän lähtökohtamme. Tutkimusten mukaan joka viides S2-oppilas kuuluisi taitotasoltaan S1-opetukseen ja lukee paremmin, kuin kolmannes S1-oppilaista. Päiväkotien tai koulujen arvottaminen S2-oppilaiden määrän perusteella on paitsi raskaasti toiseuttavaa, myös laadullisesti epärehellistä.

Lapset eivät valitse asuinalueitaan, vaan heidän huoltajansa valitsevat. Koulut ja päiväkodit heijastelevat lähipalveluperiaatteen kautta koko asuinalueen asukaspohjaa. Siksi keskustelussa on tärkeää pitää kasvatuksen ja koulutuksen palveluista puhumisen rinnalla ne kaikki toimet, joita kaupunki ja koko yhteiskunta tekee eriarvoisuuden torjumiseksi. 

Avainasemassa on asuinalueiden erojen tasaaminen. Segregaatiota mitataan Helsingissä sosioekonomisella summaindeksillä, jossa matala tulotaso, työttömyys ja alhainen koulutustaso ovat mittareina. Samat alueet ovat Helsingissä eriytyneitä, tarkasteltiinpa maahanmuuttajataustaisen väestön sijoittumista tai ei. Sosioekonomista summaindeksiä soveltaen havaitaan, että eriytyneillä aluiella myös sairastavuus on yleisempää, osallistuminen yhteiskuntaan vähäisempää ja turvallisuuden kokemukset vaihtelevat. On siksi inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti kaikkein tärkeintä, että alueellinen eriytyminen pysäytetään.

Koulujen eriarvoistumiseen on puututtu tällä valtuustokaudella esimerkiksi tarveperustaisen rahoituksen laskentamallin uudistamisella, joka tulee käyttöön 1.8.2023. Siinä rahoitus kohdennetaan alueiden sijaan suoraan niille kouluille, jotka täyttävät päätetyt kriteerit. Siten rahoituksen kohdentuminen on entistä tarkempaa. Tarveperusteisen rahoituksen määrää myös lisättiin viime budjettineuvotteluissa tälle vuodelle. Selvää on, että tarvitsemme merkittäviä lisäyksiä tarveperustaiseen rahoitukseen omassa budjetissamme. Helsingin tavoite ensi eduskuntakaudelle on, että hallitus vakiinnuttaisi koulujen tasa-arvorahoituksen tason. Rahoituksen kokonaismäärän lisäys ei kuitenkaan vielä riitä, vaan rahoituksen on oltava myös pitkäjänteistä. Tarveperusteisen rahan vaikuttavuutta ja tehokasta kohdentamista on hyvä tutkia. Helsinki onkin aloittamassa tutkimusta Aalto-yliopiston kanssa uudistetun tarveperusteisen mallin vaikuttavuudesta. Kaikkein olennaista on kuitenkin ymmärtää, että tarveperustaisella rahoituksella ei ratkaista eriytymistä, vaan vastataan eriytymisen tuomiin tarpeisiin. Siksi kaupunkitasoinen ja valtakunnallinen työ on tarpeen!

Keinoja koulujen erojen tasaamiseksi ovat rahoituksen lisäksi esimerkiksi koulujen oppilaaksiottoalueiden tarkastelu ja koulujen vetovoimaisuuden lisääminen erilaisilla painotuksilla. Oppilaaksiottoalueita voitaisiin tarkastella lähikouluperiaate säilyttäen. Tämä on ollut esillä poliittisessa keskustelussa, mutta aihe ei ole tällä hetkellä virkavalmistelussa.

Painotusten opetuksen järjestäminen on ollut laajan keskustelun kohteena ja valmisteluun on otettu aikalisä. Haluan vielä kerran korostaa, että painotettua opetusta ei olla Helsingissä lakkauttamassa. Pidempi kirjoitukseni aiheesta löytyy täältä.

Tarveperustaista rahoitusta saavien koulujen henkilöstön palkkauksen parantaminen pätevän henkilöstön saamiseksi ja sitouttamiseksi olisi tärkeää, ja tämä onkin varhaiskasvatuksessa otettu käyttöön. Meidän pitää olla varmoja siitä, että suurimpien tarpeiden koulut saavat tarpeidensa mukaista resursointia, oli kyse sitten suoraan henkilöstöstä tai rahasta. 90% opettajistamme on päteviä, mutta esimerkiksi saatavuuspula erityisopettajista haastaa meitä. Jokainen opettaja on myös velvollinen antamaan tukea sitä tarvitseville oppijoille ja jokainen lapsi on oikeutettu oppimisen tukeen.

Olennaista segregaation ehkäisyssä ja yhdenvertaisuuden vahvistamisessa olisi tarkastella ilmiötä kokonaisvaltaisesti ja miettiä johdonmukaisesti ratkaisuja, eikä ainoastaan pistemäisiä yksittäisiä tekoja. Tavoitteena kuitenkin on, että jokaisen lapsen lähikoulu olisi jokaiselle myöskin paras mahdollinen koulu. Keskustelussa ja päätöksenteossa tulee kuljettaa rinnakkain niin ratkaisuja koulujen välisen eriytymisen kuin myös sisäisen eriytymisen osalta. Emme ole kaupunkina onnistuneet riittävän hyvin puuttumaan alueiden eriytymiseen ja tämä on selkeä asia, jossa täytyy tehdä kaupunkitasoisesti huomattavasti vaikuttavampaa politiikkaa.

S2-oppijoiden määrän käyttäminen koulujen ja päiväkotien “vertailuun” on todella kyseenalaista. Se ei ole mikään tieteellinen tai pätevä mittari, eikä kerro koulujen tasosta tai laadusta, vaan se lähinnä toiseuttaa ei-suomenkielisiä ja luo tarpeetonta juopaa väestöryhmien välille. Jos oikeutamme tällaisen epätieteellisen ja spekulatiivisen, epätäsmällisen “vertailun” koulujen välillä, on ovi auki myös sellaiselle tilastoinnille, jossa määritteleviä tekijöitä ovat vaikkapa ihonväri ja uskonto. Sellaista yhteiskuntaa minä en halua.

Kansainvälisesti vertailtuna Suomi ja Helsinki ovat onnistuneet segregaation torjunnassa hyvin. Meidät erottaa kuitenkin se, että suomalaisessa yhteiskunnassa on kyse yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta, eli segregoitumiseen pitää olla nollatoleranssi. Toivon, että jokainen eduskuntavaaliehdokas pitää mielessään tämän teeman ja keskittyy ensi kaudella siihen, mikä on Suomen kannalta tulevaisuuden ratkaisevimpia asioita: miten torjumme yhteiskunnan eriarvoistumista ja pidämme kaikki mukana?