Puhe sisällisodan muistojuhlassa Suomenlinnassa: ”Sovinto olkoon muistovuoden perintö jokaiselle suomalaiselle.”

Apulaispormestari Nasima Razmyarin puhe sisällissodan muistojuhlassa Suomenlinnan kirkossa 20.5.2018

 

Hyvät ystävät,

 

Suomenlinna on meille helsinkiläisille tärkeä paikka. Tämä on Helsingin ainoa UNESCO-maailmanperintökohde ja kaupungin suosituin nähtävyys. Kesäisin lautta tuo meidät kauppatorilta nauttimaan saaren vehreydestä ja historiallisista linnoituksista. Mutta nyt olemme kokoontuneet Suomenlinnaan hyvin toisenlaisessa hengessä.

 

Tämän saaren historiaan mahtuu synkkiä hetkiä, joista kaikki vierailijatkaan eivät ole tietoisia. Suomenlinnan synkimmät hetket on koettu sata vuotta sitten. Huhtikuussa 1918 tästä saaresta tuli punavankileiri. Matka kauppatorilta Suomenlinnaan jäi monien viimeiseksi matkaksi. Kesän aikana tällä saarella kuoli nälkään, tauteihin ja teloitettuna yli 1200 ihmistä.

 

Suomen sisällissota ja sen jälkiseuraukset johtivat kymmenien tuhansien ihmisten kuolemaan. Vain muutaman kuukauden aikana Suomessa koettiin yksi Euroopan historian verisimmistä sisällissodista. Sodan haavojen paraneminen kesti pitkään. Sisällissotaan johtaneet syyt olivat moninaiset. Köyhyys, epätasa-arvo ja ihmisten lohduttomat tulevaisuudennäkymät johtivat lopulta aseelliseen vallankumoukseen, johon tuli vedetyksi niitäkin, jotka eivät olisi halunneet aseisiin tarttua.

 

Sota on aina traaginen ja hirvittävä asia – sisällissodasta tekee vieläkin karmeamman se, että siinä nousee veli veljeä vastaan. Rintamalinjat eivät noudata valtion rajoja vaan kulkevat yhteiskuntaluokkien, heimojen tai uskontokuntien välillä. Siksi siitä toipuminen on niin vaikeaa. Ja niin valitettavan usein haavat eivät koskaan parane.

 

Voin sanoa, että olen täällä tänään sisällissodan vuoksi ja tarkoitan sitä kahdella tapaa. Olen täällä, koska olemme kokoontuneet tänne muistamaan Suomen sisällissodan uhreja. Mutta olen täällä myös siksi, että olen itse paennut sisällissotaa. Perheeni on tullut Suomeen pakolaisina synnyinmaastani Afganistanista 25 vuotta sitten. Se sisällissota ei vieläkään ole tullut päätökseen, eivätkä sen haavat ole parantuneet. Sodan osapuolet ja sotimisen syyt ovat ehtineet muuttua vuosien saatossa, mutta verenvuodatus ja viha ei ole laantunut.

 

Vaikka Suomen ja Afganistanin vertaaminen on likipitäen mahdotonta, on sisällissodilla aina jotain yhteistä. Mikä saa aikaan sellaisen vihan, että se saa ihmiset tarttumaan aseisiin, ja näkemään toisen osapuolen vihollisena, hengeltään arvottomana? Sisällissotia ei käydä demokraattisissa hyvinvoivissa maissa. Kun ihmisellä ei ole mitään menetettävää, kun epätoivo ja epäoikeudenmukaisuuden tunne voittavat tulevaisuudenuskon, voi tapahtua asioita, joita meidän on hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden keskellä vaikea kuvitella.

 

Helsingin kaupunki on halunnut muistaa vuotta 1918 sovinnon hengessä. Olen hyvilläni siitä, että sisällissotaa on muistettu arvokkaasti. Puheissa on korostettu ennen kaikkea Suomen vahvuutta nousta tästä kansakuntaa kohdanneesta hirvittävästä tragediasta. Ihmisten kohtaloista sodan osapuolina ja kokijoina on kerrottu teatterin ja näyttelyiden kautta. Taide on ollut hyvä väylä käsitellä vaikeaa aihetta. Näyttämöillä ja valokuvissa on nähty punaisten ja valkoisten, tavallisten suomalaisten tarinoita. Yksilön tarinan kautta on voinut yrittää ymmärtää, miten sisällissotaan ajauduttiin, ja miten kostonkierre syntyi.

 

Tänä vuonna on puhuttu sovinnosta, eheydestä, anteeksiannosta ja vuoropuhelusta. Ehkä sisällissodan muistovuosi on meille keino huomata jälleen luottamukseen perustuvan yhteiskunnan merkitys ja arvo. Sillä luottamuksesta lopulta on kyse, kun mietimme yhteiskunnan eheyttä ja sisällissodan haavojen paranemista. Hyvässä yhteiskunnassa voi luottaa siihen, että jokaista sen jäsentä kohdellaan tasavertaisesti, että kaikista pidetään huolta ja jokainen saa äänensä kuuluviin. Jos nämä elementit rapautuvat, rapautuu luottamus yhteiskuntaan. Luottamuksen puute synnyttää railoja eri ihmisryhmien välille. Se on vaarallinen tie.

 

Historiaa ja nykypäivää ei voi verrata toisiinsa. Suomi on tullut pitkän tien sadan vuoden takaa. Köyhä ja kehittymätön, sisällissodan rikkirepimä maa nousi lopulta yhdeksi maailman parhaista ja tasa-arvoisimmista valtioista. Pohjoismaisella hyvinvointivaltiolla ja ihmisten keskinäisellä solidaarisuudella on Suomessa vahva kannatus. Maailmalta kantautuu kuitenkin huolestuttavia esimerkkejä siitä, kuinka ihmisryhmien välillä pyritään jälleen synnyttämään juopaa.

 

Niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa ääriliikkeet ja vaarallinen populismi ovat saaneet voimansa vastakkainasettelusta. Yhteiseksi viholliseksi on löydetty maahanmuuttajat, vähemmistöt, Euroopan Unioni. Vuoropuhelua ja luottamusta tarvitaan nyt enemmän kuin aikoihin. Yhä syvemmälle poteroihin kaivautuminen synnyttää pahimmillaan tilanteen, jossa toisesta osapuolesta tulee vihollinen. Niin vaikeaa kuin vuoropuhelu eri mieltä olevien kanssa voi ollakin, on se silti välttämätöntä.

 

Yhteiskunnallisessa keskustelussa kaivataan arvokkuutta ja erilaisten näkökulmien haastamista asiallisin argumentein, toista osapuolta tarpeettomasti leimaamatta. Ihmisten ja ihmisryhmien väliseen keskusteluun toivon samaa. Syvistä jakolinjoista ei koskaan seuraa mitään hyvää. Erilaisista näkemyksistä tai taustoista huolimatta ei koskaan pitäisi vallita tilannetta, jossa kuulutaan ”meihin ja heihin”. Aina ei voi kunnioittaa eri mieltä olevia, mutta aina voi yrittää ymmärtää, miksi joku ajattelee niin kuin ajattelee.

 

Luottamuksen yhteiskunnassa ei ole tilaa populismille eikä ääriajattelulle. Maailmassa, jossa luottamus horjuu, voi Suomi kertoa tarinaansa kansankunnan eheytymisestä. Eheyden pohjana on ollut koulutus, demokratia, tasavertaiset mahdollisuudet jokaiselle edetä elämässään. Luottamuksen yhteiskunnassa jokainen tulee kohdelluksi oikeudenmukaisesti, eikä kenenkään tarvitse enää koskaan nousta kapinaan.

 

Sovinto. Se olkoon tämän muistovuoden perintö jokaiselle suomalaiselle. Sopu ihmisryhmien välillä, keskinäinen ymmärrys ja kunnioitus. Olkoon ihminen aina toiselle ihminen, ei koskaan enää vihollinen.