Oli ratikka, spora ja raitiovaunu

Astun ratikkaan numero neljä ja etsin istumapaikan. Ratikka lähtee Katajanokalta kohti Munkkiniemeä. On aamupäivä ja ratikkaan tulee pysäkeiltä ihmisiä. Mietin, minne he mahtavat olla matkalla. Onkohan joku muukin samanlaisella ajelulla kuin minäkin?

Aleksanterinkadulla vaunuun astuu monta työmatkalaista. Miehiä siistit puvut päällä, muutama opiskelijan näköinen, tenttikirja kädessä ja kuulokkeet korvilla. Vaunuun nousee kaikenikäisiä naisia, matkalla töihin, matkalla tapaamiseen tai mihin hyvänsä. Aamupäivällä monella tuntuu olevan kiire. Tuntuu yleelliseltä, että minulla ei ole.

Matkan aikana ratikka ohittaa Tuomiokirkon valkoisessa loistossaan, Kolmen Sepän patsaan, Kiasman ja Eduskuntatalon. Kansallismuseon kohdalla vaunusta poistuu useampi turistipariskunta. Hymy nousee omillekin kasvoille kun kuulen heidän ihastelevan rakennusta.
Matka jatkuu ja saan ihailla kauniita talorivejä, Töölönlahden huviloita ja jäätynyttä lahden poukamaa. Mietin itsekseni, miksen pysähdy ihailemaan näitä maisemia useammin. Nytkin katson ympärilleni ja penkeissä istuu monta matkustajaa nenä kiinni puhelimessa. Teen samaa itse, siitä on tullut jo tapa. Nytkin puhelin kuumottaa kädessäni, mutta laitan sen taskuuni. Aion nauttia nyt vain hetken rauhasta ja omasta ajastani.

Mietin, miltä Helsingin kaupunkikuva näyttäisi ilman ratikoita. Aivan kummalliselta. Helsingin raitiovaunut ovat yksi kaupungin symboleista. Raitioliikenne alkoi hevosvetoisena vuonna 1888 Töölöstä Kaivopuistoon. Ensimmäinen sähköratikka aloitti liikennöinnin 1900 Töölöstä Hietalahteen. HKL eli Helsingin kaupungin liikelaitos perustettiin vuonna 1945 ja aloitti raitiovaunuliikenteen. Tänä päivänä on vaikea ajatella joukkoliikennettä ilman ratikkaa. Stadilaisittain, spora on monen meidän päivittäinen kulkuväline. Jään ajatuksiini, miettimään kuinka monta rakastunutta paria on kulkenut ratikalla, miten moni muistaa lapsuuden raitiovaunuajelut, ja kuinka turvalliselta ratikan ääni monesta helsinkiläisestä tuntuu.

Havahdun ajatuksistani Töölöntullin kohdalla. Keskustan vilinä on hieman rauhoittunut. Aurinko lämmittää ja tuo kevään tuntua. Kyytini jälkeen ymmärrän, miksi Presidentti Mauno Koivisto on harrastanut maailman tarkkailua ratikasta käsin. Ajelulla saa kokea pienen palan Helsingin kauneutta keskellä arjen kiirettä. Avaan kalenterini ja ryhdyn miettimään ajankohtaa uudelle huviajelulle.

(Julkaistu Kamppi-Eira -lehdessä 8.3.2017)