Jotta vähempi rohkeus jatkossa riittäisi

Muutama vuosi sitten osallistuin konferenssiin naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Seminaarin aikana käsiteltiin muun muassa ongelman laajuutta eri EU-maissa. Tilastot eivät näyttäneet hyvältä. Kahvitauolla minulta kysyttiin mistä maasta tulen. Kerroin tulevani Suomesta. Tämän kuultuaan Espanjasta kotoisin oleva kollegani totesi: ”niin se maa, jossa ei edes puhuta koko ongelmasta!” Ihmettelin hänen kommenttiaan, mutta hän jatkoi perustellen, että vaikka tilanne Espanjassa on Suomea heikompi, he myöntävät epäkohtien olemassaolon julkisessa keskustelussa. Naisen mielestä huolestuttavampaa on hiljaisuus ja kunniakkaalla historialla ratsastaminen. Tämä keskustelu on noussut elävästi mieleeni seuratessani lääppijäkohun eri vaiheita.

Kirjoitukseni lääppijäkohusta kirvoitti monenlaista palautetta. Myös Ulla Appelsin sivusi kirjoitustani kirjoituksessaan. Mielestäni on ollut hienoa ja arvokasta miten ihmiset ovat uskaltaneet jakaa omia kokemuksiaan #lääppijä-tunnisteella sekä viime viikonloppuna aiheeseen liittyneessä tempauksessa. Muistot ovat varmasti monelle kipeitä. Se, että moni kertoi vuosia sitten kohtaamistaan ikävistä kokemuksista vasta yhteisessä rintamassa muiden kanssa, kertoo siitä, että meillä Suomessa seksuaalista häirintää kokenut kohtaa yhä syvään juurtunutta kulttuurista vähättelyä. Toki lainsäädäntömme on edellä monia muita maita, mutta asenteet muuttuvat hitaasti. Avioliitossa tapahtuneesta raiskauksesta tuli rikos vasta vuonna 1994. Istanbulin sopimuksen Suomi allekirjoitti häntäpään joukossa ja turvakotitoiminta kamppailee edelleen liian niukin resurssein. Joka vuosi poliisin tietoon tulee vain jäävuoren huippu kaikesta tapahtuneesta seksuaalisesta väkivallasta. Se on perheiden oma asia, ei yhteiskunnan yhteinen häpeäpilkku.

Olen aikaisemmin tehnyt töitä väkivaltaa kokeneiden maahanmuuttajanaisten kanssa. Tiedän kuinka vastenmieliseltä kuulostaa seksuaalisen väkivallan ja sorron perustelu kulttuurilla. Se ei kuulu Suomeen, sen ei pitäisi kuulua minnekään. Minun on vaikea ymmärtää, että sellaiset miehet, jotka syyllistyvät näihin rikoksiin voisivat jäädä Suomeen. Kukaan aidosti turvaa hakevaa ei tule tänne väkivalta tai terroriteot mielessään. Sen sijaan koko väestöryhmän leimaaminen on väärin. Sitä ei voi hyväksyä.

Appelsin pyysi minua katsomaan omaa kotimaatani tarkoittaen Afganistania. Hän taisi unohtaa, että minun kotimaani on Suomi. Istun Suomen eduskunnassa ja suomalaisena kansanedustajana minun tehtäväni on puhua kaiken hyvän lisäksi myös yhteiskuntamme epäkohdista. Kun keskustellaan tasa-arvosta ja erityisesti naisten asemasta, pelataan pöytään yleensä aina sama kortti: sinulla on asiat hyvin, katso nyt noita muita raukkoja. Muiden kärsimys ei kuitenkaan pyyhi pois oman yhteiskuntamme epäkohtia ja ongelmia. Rohkea on se, joka näkee malkan omassa silmässään ennen kuin alkaa osoitella rikkaa toisen silmässä. Me voimme välillisesti tukea Afganistanin kehitystä esimerkiksi kehy-rahoin, mutta omaa yhteiskuntaamme meillä jokaisella on suora mahdollisuus muuttaa.

On kaikkien häviö jos tasa-arvokeskustelu pääsee typistymään nais- ja miesvihan käsikassaraksi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että epäkohdilta pitäisi sulkea silmät, lyödä kädet korville ja rallatella, että kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin. Meillä on yhä sukupuolittunut perhekäsitys, meillä on yhä selkeästi mies- ja naisvaltaisia aloja, joiden välillä on suuria palkkakuiluja. Meillä on yhä olemassa kulttuuri, jossa seksuaalinen väkivalta on vaietua ja uhrille noloa. Meillä kiusataan yhä herkkiä poikia ja vahvoja tyttöjä. Me tarvitsemme avointa keskustelua suomalaisesta tasa-arvosta ja sen kehittämisestä.

Viime vaalien alla moni suomalainen mies tuli kertomaan äänestävänsä minua, koska he halusivat muuttaa Suomea. Nämä miehet, kuten niin monet heidän kaltaisensa, ovat rohkeita. Minä haluaisin kuitenkin Suomen, jossa ihmisen ei tarvitsisi olla erityisen rohkea ajaakseen tasa-arvoa, voidakseen jakaa kotityöt ja lastenkasvatusvastuun, kunnioittaakseen omaa ja toisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta ja tukeakseen tytärtään ja poikaansa kasvamaan oman potentiaalin, ei sukupuoliodotusten mukaan.

Kenenkään ei pitäisi joutua uskaltamaan elääkseen tasa-arvoista ja turvallista elämää. Kyllä niitä haasteita ja jännityksen hetkiä tulee tarpeeksi arjessa eteen ilman ylimääräistä seksismihöttöäkin.